Miten natsit väänsivät hakarististä vihan symbolin

Kuvat Charlottesvillestä, Vaasan osavaltiosta, valkoisen ylivallan kannattajista marssimassa natsilippujen kanssa muistuttivat meitä siitä, että hakaristi on edelleen voimakas rasistisen vihan symboli.

Saksassa, jossa myös uusnatsit marssivat, hakaristin esillä pitäminen on laitonta, ja siellä kansalaiset aloittavat yksityisiä tai naapuruston toimia sen poistamiseksi graffiteista ja muusta katutaiteesta.

Mutta yritykset hävittää hakaristi voivat joskus epäonnistua, kuten tapahtui hiljattain Quebecissä. Corey Fleischer, joka tunnetaan Instagramissa nimimerkillä erasinghate, joutui poliisin pysäyttämäksi, kun hän yritti pyyhkiä pois hakaristit, jotka oli kohokuvioitu julkisesti esillä oleviin pelastettuihin ankkureihin pienessä St. Lawrence -joen Pointes-des-Cascadesin kunnassa.

Plaques esitti, että ankkurit olivat peräisin Kolmannelta valtakunnalta, mutta Radio Kanadan kirjeenvaihtaja kertoi, että ne olivat englantilaisen W.L. Byersin valmistamia ennen natsien valtaantuloa. Yritys käytti hakaristiä hyvän onnen symbolina, mikä oli yleinen käytäntö 1900-luvun alussa.

Fleischer ei innostunut tästä historiallisesta selityksestä. Kuten hän kertoi CityNewsille: ”Hakaristi ei ole enää rauhan merkki. Se on merkki, joka on liitetty puolueeseen, joka kirjaimellisesti melkein pyyhkäisi pois kokonaisen kulttuurin.”

Törmään tähän hakaristien pakkomielteeseen kerta toisensa jälkeen. Saksan kulttuurihistoriaa käsittelevillä yliopistokursseillani opiskelijat ovat vastenmielisiä mutta samalla kiehtovia sen symbolisoimasta kauhusta. Kun kysyn, pitäisikö hakaristi kieltää Pohjois-Amerikassa samalla tavalla kuin Saksassa, jotkut sanovat kyllä, kun taas toiset viittaavat sen viattomaan käyttöön muissa kulttuureissa.

Keskustelu muistuttaa Pointes-des-Cascadesin ja Corey Fleischerin välistä kiistaa. Pitäisikö sen 25 vuotta kestäneen natsirasismin symbolin olla tärkeämpi kuin sen vuosituhansia kestänyt käyttö onnen talismaanina?

Kuva erasinghate-instagram-tililtä, jossa multimediatoimittaja Alexander Trowbridge osallistuu yhteen sen varhaisista tapahtumista.

Vaihteleva ja ikivanha historia

Hakaristi ei aina ollut vastenmielinen vihan symboli. Kaukana siitä. Sana svastika on sanskriittista alkuperää ja tarkoittaa ”hyvinvointia edistävää”.

Symbolina hakaristin voima piilee sen yksinkertaisuudessa ja tasapainossa. Graafinen suunnittelija Steven Heller toteaa, että ”hakaristin geometrinen puhtaus mahdollistaa sen luettavuuden missä tahansa koossa ja miltä etäisyydeltä tahansa, ja kun se on akselillaan, pyörivä neliö antaa illuusion liikkeestä”.

Hellerin mukaan sen muoto on ”ylevä”, joten ei ihme, että se on löytänyt paikkansa niin monissa kulttuureissa.

Buddhalaisuudessa hakaristin ajatellaan edustavan Buddhan jalanjälkiä. Jainismissa sillä on liturginen tehtävä, ja hindulaisuudessa myötäpäivään menevä symboli (swastika sellaisena kuin me sen tunnemme, kädet osoittavat oikealle) ja vastapäivään menevä symboli, sauvistika, muodostavat parin kuvatakseen vastakohtia, kuten valoa ja pimeyttä.

Mesopotamiassa sitä käytettiin kolikoissa, ja Navajo-heimo kutoi sen peittoihin. Sitä on löydetty muinaisesta keramiikasta Afrikassa ja Aasiassa. Sitä käytettiin joskus yksittäisenä elementtinä, mutta usein sitä toistettiin sarjana toisiinsa lomittuvia hakaristejä muodostaen reunuksen vaatteeseen tai arkkitehtuuriin, kuten oli yleistä roomalaisaikana.

Se esiintyi germaanisissa ja viikinkikulttuureissa, ja sitä voi löytää keskiaikaisista kirkoista ja uskonnollisista puvuista kaikkialla Euroopassa.

1900-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa hakaristi vakiintui länsimaisessa kulttuurissa onnen symboliksi, joka muistuttaa nelilehtistä apilaa tai hevosenkenkää.

Yritykset käyttivät sitä logona; se koristi syntymäilmoituksia ja onnittelukortteja. Amerikkalaiset partiolaiset saattoivat saada hakaristimerkin, ja Tyttökerho julkaisi The Swastika -nimisen lehden. Suomi, Latvia ja Yhdysvallat ovat käyttäneet sitä sotilaallisena tunnuksena.

Kanadassa Pohjois-Ontariossa sijaitseva kaivosyhteisö nimettiin hakaristiksi, aivan kuten kaupungille voisi antaa nimen New Hope tai Bounty. Windsorissa, Pohjois-Saksassa, ja Ferniessä, B.C:ssä, oli molemmilla jääkiekkojoukkueet, joiden nimi oli Swastika. Vuonna 1931 Newfoundland julkaisi yhden dollarin postimerkin transatlanttisen ilmailun tärkeiden hetkien muistoksi; jokaisessa kulmassa oli hakaristi.

1900-luvun lopulla vastaperustettu Saksan keisarikunta joutui hillittömän nationalismin aikakauteen. Jotkut kansallismieliset pyrkivät todistamaan saksalaisten rodullisen ylivertaisuuden ja kannattivat nykyään kumottua ajatusta, jonka mukaan muinainen arjalainen rotu – alkuperäiset indoeurooppalaiset – oli heidän esi-isänsä. Tarvittiin todisteita, jotka liittäisivät saksalaiset arjalaisiin.

Natsit omaksuivat symbolin

Hakaristi tarjosi tarvittavan yhteyden.

Kun saksalainen liikemies ja arkeologi Heinrich Schliemann luuli löytäneensä muinaiskreikkalaisen Troijan kaupungin, 1870-luvun alussa kaivettiin esiin yli 1800 hakaristin esiintymää. Koska hakaristiä esiintyi myös germaanisten heimojen arkeologisissa jäännöksissä, ei kestänyt kauan, kun kansallismieliset päättelivät, että saksalaiset ja kreikkalaiset olivat molemmat arjalaisten jälkeläisiä.

Ja jos uskoo, että saksalaiset muodostavat erillisen ”rodun”, joka on ylivertainen muihin ympärillä oleviin etnisiin ryhmiin nähden, on helpompi väittää, että tuo ”rotu” on pidettävä puhtaana. Siinä yhteydessä seurasi antisemitismi.

Ensimmäisen maailmansodan lopussa perustettiin Thule-seura, antisemitistinen järjestö, joka ajoi saksalaisen Volkin (englanniksi folk) ylivertaisuutta. Se käytti logonaan tyyliteltyä hakaristiä. Seura sponsoroi nuorta natsipuoluetta, ja saadakseen enemmän julkisuutta puolue loi banderollin, joka sisälsi hakaristin sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme.

Hitler oli vakuuttunut siitä, että voimakas symboli keräisi massat hänen muukalaisvihamieliselle asialleen. Natsien banderolli, jossa musta hakaristi (saksaksi Hakenkreuz eli koukkuristi) oli käännetty 45 astetta valkoisen ympyrän päällä punaisella pohjalla, modernisoi ikivanhan symbolin ja toi samalla mieleen hiljattain kukistetun Saksan keisarikunnan värit.

Mein Kampfissa Hitler otti yksin kunnian suunnittelusta ja yritti antaa sille merkityksen: ”Punaisessa näemme liikkeen yhteiskunnallisen aatteen, valkoisessa kansallismielisen aatteen, hakaristissä arjalaisen ihmisen voittotaistelun tehtävän.” Piinaavaa symboliikkaa lukuun ottamatta hakaristilippu teki sen, mitä sen piti tehdä – se antoi natsiliikkeelle visuaalisen identiteetin.

Kun natsit ottivat vallan vuonna 1933, he pyrkivät yhdistämään maan rasistisen arjalaisen ideologiansa taakse, ja heidän symbolinsa käyttö tunkeutui kaikkiin Saksan elämän osa-alueisiin.

Sen voi yhä joskus nähdä, muun muassa Hitlerin Haus der Kunstin mosaiikkikattolaatoissa Münchenissä. Lipusta tuli maan virallinen lippu vuonna 1935, ja vaikka se ei ollutkaan kaikkialla niin kuin Hollywood antaa ymmärtää, se oli vahvasti läsnä.

Tie eteenpäin

Steven Heller otsikoi kirjansa The Swastika yksinkertaisella mutta osuvalla kysymyksellä: Symbol Beyond Redemption? Niissä kulttuureissa, joissa sitä on käytetty vuosisatojen ajan uskonnollisissa käytännöissä tai koristetaiteessa, tämä kysymys on tarpeeton. Symboliin ei siellä liity mitään negatiivisia konnotaatioita.

Mutta hakaristin kaltaisilla esineillä ei ole mitään luontaista merkitystä; symboliikan rakentavat ihmiset, jotka niitä käyttävät. Meidän länsimaisessa yhteiskunnassamme hakaristi on tahriintunut. Natsiliikkeen väkivaltaiset rikokset ihmiskuntaa vastaan antoivat Hakenkreuzille merkityksen, jota ei voi peittää tai pyyhkiä pois.

Pointes-des-Cascadesin kaltaisissa paikoissa, joissa on esinatsistisia hakaristejä, niiden läsnäolon kontekstualisointiin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Mutta kaikissa muissa paikoissa symboli on todellakin vältettävä.

Sen vihan täyttämät rasistiset tarkoitusperät ovat selvät. Se ei ollut viaton symboli natseille, eikä se ole sitä myöskään nykypäivän uusnatseille ja valkoisen ylivallan kannattajille.